Boheemi ylisuorittaja
Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on tarina, narratiivi omasta elämästä. Se miten tarkasti he kuvailevat tapahtumia ja tunnelmia elämästään aivan lapsuudesta asti, aiheuttaa minussa suorastaan kateuden kaltaisia tunteita. Ei siksi, että olisin heille kateellinen heidän elämästään vaan siksi, ettei itselläni ole tuollaisia selkeitä muistikuvia tai käsitystä oman elämäni kulusta.
Havahduin tähän ymmärrykseen ensimmäisen kerran jo parikymppisenä, kun kehoni ja mieleni alkoi oireilla sitä, etten elä itselleni oikeanlaista elämää. Harrastin jojo-laihduttamista, sairastuin syömishäiriöön, rankaisin kehoani vuoroin liikunnalla, vuoroin liiallisella alkoholin käytöllä ja tunsin olevani väärässä paikassa, väärään aikaan, tikkaamassa to do -listalta tehtäviä paremman suunnan puutteessa. Voin huonosti ja enkä pitänyt itsestäni lainkaan.
Miten tuohon sitten päädyttiin? Olin aika boheemi lapsi, sikäli kuin muistan. Viihdyin omissa oloissani mielikuvitusmaailman keskellä. Kokeilin mielelläni erilaisia asioita, mutta harvoin paneuduin mihinkään kovin suurella tarmolla. En muutoinkaan ollut erityisen kunnianhimoinen tai päämäärätietoinen vaan viihdyin tavallisten asioiden äärellä rauhalliseen tahtiin. Omasta mielestäni. Perheeni mielestä olin känkkäränkkä kiukuttelija.
Kouluun suhtauduin aluksi samaan tapaan kuin kaikkeen muuhunkin, rennon leppoisasti. Ehkä tuon omakuvani ja ympäristön välisen ristiriidan vuoksi havahduin ala-asteen lopulla kuitenkin siihen, että voisin olla hyvä koulussa ja hyvien suoritusten kautta ansaita omaa tilaa ympäristöni keskellä. Suorittamisesta tuli pian kaiken läpäisevä elämäntapa. Aloin elää täyttääkseni muiden odotuksia erilaisissa asioissa, tai niin ainakin kuvittelin. Ulkopuolisen silmin olinkin varmasti ihanteellinen nuori: aktiivinen, monipuolisesti osallistuva ja erinomainen koulussa. Harrastin liikuntaa ja erilaisia yhteisöllisiä harrastuksia kuten partiota. Olin valmis aina ja kaikkialla kantamaan vastuuta ja ottamaan tarvittaessa johtoroolin, vaikka se ei omalta tuntunutkaan koskaan. Näin siihen asti kun en sitten enää jaksanutkaan.
Siitä, kun parikymppisenä havahduin ensi kertaa siihen, että voin huonosti, meni vielä pitkä aika siihen, että aloin käsittää mistä huono olo johtui ja vielä pidempi aika siihen, että viimein löysin keinoja tehdä jotain asialle. Mieli on voimakas ja varsinkin lapsuudessa luodut mielen rakenteet vaikeasti muutettavissa. Hakiessani apua huonoon olooni sain usein pyynnön palauttaa mieleeni muistoja hetkistä ja tapahtumista, joissa olen ollut onnellinen ja tyytyväinen. Minulle ei kuitenkaan ole suotu tuota muistamisen taitoa ja siksi työskentely oman mielen kanssa on ollut työlästä ja aikaavievää.
Viime vuosikymmenet on vierähtäneet omia arvoja ja omannäköistä elämää etsiessä. Nuoruuden toimintamalli, joka ohjasi suorituksiin ja jatkuvaan vertailuun, on ollut haastava karistettava ja johtanut tietynlaiseen vääränlaisuuden tunteeseen. Olen kokenut huonommuutta ja ulkopuolisuutta siksi, etten ole osannut nauttia suorituksista ja saavuttamista asioista vaan olen koko ajan hakenut eräänlaista oikeanlaista tapaa elää. Matkaan on mahtunut paljon erilaisia vaiheita, ylä- ja alamäkiä, uusien ihmisten syntymiä ja toisten kuolemia sekä monia erilaisia diagnooseja siitä mikä pääni sisällä on pielessä.
Pikkuhiljaa, askel kerrallaan olen alkanut ymmärtää, ettei siellä oikeastaan ole mikään pielessä. Haaste on enemmän siinä “käyttöjärjestelmässä”, jonka otin käyttööni nuorena. Valitettavasti, minun kannaltani, nyky-yhteiskunnassa tällaista toimintamallia suositaan ja ihaillaan. Ja toisille se sopiikin. Minä saan päivittäin muistuttaa itseäni, että olen muutakin kuin suoritukset eikä vertailu muihin auta tänäänkään tekemään päivästäni hyvää ja tyydyttävää. Jatkuva dialogi oman sisäisen minän kanssa toimii minulle. Se ei tarkoita sitä, ettenkö edelleen eksyisi arvostelemaan itseäni suhteessa muihin, mutta ehkä jo osaan ottaa niitä tärkeitä askeleita pois siitä suunnasta ja vähitellen rakentaa elämästäni itseni näköistä. Päivä kerrallaan.
