Joulu 2004

Muistan elävästi joulupäivän vuonna 2004. Olin saapunut yöllä Thaimaan paratiisirannalle Khao Lakiin. Unelmien joululoma edessä, kaksi viikkoa sukellusta turkoosissa meressä, lämpöä, hyvää ruokaa ja rauhaa. 

Päivä meni rannalla torkkuen matkaväsymystä pois, aaltojen kohinaa kuunnellen, lämmöstä sekä rantaravintolan ruoasta nauttien. Täydellistä todella raskaan työputken jälkeen. Päivä oli jollain tavalla utuinen, väsymys oli läsnä ja silti olo oli onnellinen ja rauhallinen. Tiesin, että seuraavana aamuna oli aikainen herätys ja pääsisin sukeltamaan unelmakohteeseen Similanin saarille. Meri jota rakastin olisi paikka, jonka hiljaisuuteen ja kauneuteen  saisin sukeltaa seuraavana päivänä. 

Tunsin, että olin juuri oikeassa paikassa ja ilmassa oli ihanan sukellusretken odotusta ja rentoutumista. Illalla seurasin rantaan avautuvan uuden ravintolan valmisteluja, heillä oli avajaiset huomenna. Koko perhe hääri ja laittoi paikkoja kuntoon, huomenna illalla voisimme nauttia illallista tuossa ihanassa perhe ravintolassa, rakastain Thairuokaa. 

Vähänpä tiesin itse ja tuo perhe miten seuraava päivä tulisi muuttamaan elämänkulkua…

Tapaninpäivä 2004 

Sukellusretki paratiisisaarelle alkoi aikaisin aamulla tropiikin sirkkojen soittoa kuunnellen. Ihana Thaimaan lämpö toivotti hyvää huomenta.

Sukelluskamppeiden roudausta ja veneen pakkausta kauniissa venesatamassa auringonnousun aikaan. 

Ihanan odottava tunnelma, osalla porukasta edessä ensimmäinen introsukellus ja muilla sukellukset oman kokemustason mukaan. Voisiko päivää paremmin viettää kuin nauttien meren kauneudesta.

Kunnes…

Saamme ilmoituksen, ettei veteen saa mennä. Pitää odottaa, emme tiedä syytä, mutta tunnelma muuttuu. Hetken päästä huomaan miten vesiraja alkaa lähestyä kohti venettä ja merenpohja tulee näkyviin kymmenien metrien matkalta. Vene siirtyy syvemmälle, jottei se jää pohjasta kiinni. Hetken päästä vesiraja kipuaa rannalle kohti puiden latvoja. Se ei ole aalto vaan valtava tasainen vesimassa, joka liikkuu hitaasti, mutta intensiivisesti edestakaisin. Vieressä oleva vesialue alkaa näyttämään kiehuvilta pyörteiltä, josta aika-ajoin nousee telttoja veneemme viereen. Nostamme telttoja veneeseen ja toivomme, ettei niissä painosta huolimatta ole sisällä ihmisiä.  Onneksi teltoissa on vaan kastuneita patjoja. Osa matkailijoista yöpyy saarella teltoissa ja tsunamin iskiessä saaren toiselle puolella oli teltat päätyneet mereen ja voimakkaiden virtausten mukana kulkeutuneet veneemme luokse. Olimme siis saaren ”takana” ja näin säästyimme aallon iskulta. 

Sitten alkoi odotus, emme tienneet mitä todella oli tapahtunut, mutta henkilökunnan olemuksesta voi aistia paljon. En usko, että juuri kukaan tuossa veneessä vielä tuossa vaiheessa tiesi mitä hetki sitten oli todellisuudessa tapahtunut ja kuinka onnekkaita olimme, että olimme juuri siinä paikassa, veneessä eikä kukaan ollut ehtinyt lähteä sukellukselle. 

Saimme tiedon, että iso aalto on iskenyt rantaan ja tällä hetkellä rantaan ei voida mennä, odotamme merellä niin kauan kunnes rantaan on turvallista palata. Juuri nyt veneessä olisi turvallisinta olla ja odottaa. 

Siirrymme syvemmälle ja ankkuroimme veneen keskelle ulappaa. Veneessä olevat lapset hyppivät mereen ja heidän iloinen olemus tuo valtavan kontrastin muuhun painostavaan ilmapiiriin. Emme tiedä juuri mitään tai siis tiedämme, että rantaan on iskenyt valtava aalto ja siitä on seurannut suurta tuhoa. Todellisuudessa emme tiedä mitä se tarkoittaa, kukaan ei ole kokenut sellaista aikaisemmin, tuhovoimaa ei voi käsittää ennen kun sen itse kokee paikan päällä. Meillä oli onnea, ettemme olleet rannalla, jossa kuolema oli kaikista todennäköisintä. Tätäkään emme tässä vaiheessa ymmärtäneet. Tilanne oli veneessä rauhallinen ja saimme selvästi vain valikoitua informaatiota. 

Muutaman tunnin päästä meidät  siirrettiin suuren rahtilaivan kannelle. Se oli  paikka, jonne evakuoitiin vesillä olevista veneistä ihmisiä. Vietimme päivän rahtilaivan kannella paahtavassa helteessä vaihtaen ajatuksia muiden turistuen kanssa. Puhelimeen alkoi saapua viestejä, olimme olleet sen verran kaukana, ettei puhelimet toimineet, joten kukaan ei ollut saanut meitä kiinni. 

Toki Suomessa kello oli 5 tuntia vähemmän ja uutiset eivät olleet saavuttaneet perhettäni. Vanhempani eivät aloita sunnuntaita uutisia katsomalla, joten säästyivät turhalta huolelta. Ilmoitin läheisille olevani kunnossa. Puhelimen virta oli vähissä, joten päätin säästää sitä enkä soittanut yhtään puhelua. 

Ystäväni työskenteli tuolloin MTV3 uutisissa ja hän laittoi viestiä ja pyysi, että saisi soittaa minulle, jotta voisin kertoa tarkemmin mistä on kyse. Kielsin soittamasta, jotta akkua ei kuluisi ja kerroin, että epäilen heidän tietävän enemmän kuin minä. Minä olin keskellä merta, punaisessa rahtilaivassa tiedotusvälineiden kantamattomissa. Tuolloin ei ollut älypuhelimia, rouhea Nokia toimi viestien kirjoittamiseen, sekä soittamiseen. 

Muistan lähinnä pysähtyneisyyden ja ihmisten valtavan hämmennyksen ja pelon. Samaan aikaan läsnä oli paljon puheensorinaa sekä syvä hiljaisuus. Jokin syvä hiljaisuus laskeutui minuun tuossa hetkessä punaisen rahtilaivan kannella. Aikaa ei ollut, en tiennyt ajankulusta mitään, oli vain se hetki, jossa olimme juuri sillä hetkellä turvassa. Ajatukset kulkivat rannalle olevaan hotelliimme ja siihen, että kyllä siellä varmaan on jotain säästynyt ja, että voisimme palata sinne keräämään omat tavaramme ja näin jatkaa lomaa seuraavassa kohteessa Koh Samuilla. Olin jollain tavalla kiinnittynyt omiin matkatavaroihin, se taisi olla ainoa konkreettinen asia, jota pystyi ajatella. Epäolennaista, mutta konkreettista, kriisitilanteet nostaa esille kummallisia ajatuksia. 

Lopulta tuli hetki, että saimme luvan lähteä paluumatkalle satamaan josta retkemme oli aamulla alkanut. Vene lipui hitaasti satamaan ja hiljenimme. Otin tästä hetkestä yhden valokuvan, jonka jälkeen valokuvaaminen jäi, en halunnut tallentaa näitä hetkiä kameralle ja palata niihin enää koskaan. Kuvaa minulle ei ole tallessa, mutta muistan sen ottohetken selvästi. Mieleen tallentui riittävästi materiaalia, jota sinne ei olisi toivonut ja sitä ei ollut tarpeen valokuvilla vahvistaa. 

Satama, jossa oli aamulla elämää, useita laitureita, veneitä sekä armeijan valtava teräslaiva oli täysin tuhoutunut, kuollut. Jäljellä oli muutaman metrin mittainen betonilaiturin jämä, sekä rannalle 2 kilometrin päähän noussut armeijan laiva. Jätimme sukellusvarusteet veneeseen ja lähdimme kävelemään tien päässä olevaan ravintolaan, oli jo pimeää. Tie joka johti satamasta ulos oli mutainen, täynnä lasia ja muuta roskaa. Tallustin sukellus tossuissa koko matkan hiljaisuudessa sekavin ajatuksin.

Istuimme ravintolan terassille ja tilasimme jotain ruokaa, mukaan otettavaksi. Tästä oli tarkoitus siirtyä rauhassa vuorella olevalle koululle jonne ihmisiä kuljetettiin turvaan. Tässä vaiheessa tiesimme, ettei Khao Lakin kylään voinut mennä, sinne ei tällä matkalla enää palata. Koko kylä oli tuhoutunut, moni siellä ollut oli kuollut aallon voimasta. Mieleeni palasi perhe, joka juuri eilen valmistele uuden ravintolan avajaisia, he menettivät koko ravintolan, oman elinkeinon, ehkä menehtyivät itsekin. Omien matkatavaroiden menettäminen tuntui mitättömältä asialta. 

Saimme ruokaa ja vettä, jäimme odottamaan ohjeita siirtymisestä vuorelle. Tilanne oli hämmentävä, mutta rauhallinen ja odottava.

Silmänräpäyksessä kaikki muuttui kaaokseksi, autot tiellä alkoivat kiihdyttää vauhtia, mopot lähtivät vauhdilla liikkeelle, kaikki kohti vuorta, korkeampaa maastoa. Saimme varoituksen uudesta aallosta ja lähdimme pakenemaan. Näin edessä muutaman liikkuvan rekan, jonka lavat oli täynnä ihmisiä. Mieleeni nousi yksi ajatus,  “minun on päästävä tuon viimeisen rekan kyytiin keinolla millä hyvänsä” Lähdin juoksemaan kohti rekan perään, juoksin sen oikealle puolelle ja jollain supervoimilla loikkasin liikkuvan rekan lavan reunaan ja kipusin sen kyytiin. Olin aivan hiljaa, en tiedä mitä juuri oli tapahtunut tai seuraavaksi tapahtuu. Myöhemmin selvisi, ettei suurta aaltoa ollut tullut, mutta se tieto ei pyyhkinyt pois kehon kokemusta todella intensiivisestä taistele-pakene tilanteesta. 

Saavuimme vuorella olevalle koululle, porukka oli hajonnut ja monien läheiset oli hukassa mukaan lukien ystäväni kenen kanssa olin matkalla. Puhelimet eivät toimineet, kenttä oli huono ja akut tyhjinä, joten jäimme vain odottamaan. Lopulta hukassa olleet ihmiset saapuivat ja yritimme asettua lepäämään. Osa  pystyi nukkumaan osa ei, itse en nukkunut  sinä yönä yhtään hetkeä. Istuin, juttelin, kuuntelin ja seurasin kun paikalle virtasi lisää ihmisiä. Suurin osa erittäin huonossa kunnossa, shokissa ja mustelmilla. Ei ollut epäselvää kuka oli ollut kontaktissa aallon kanssa. 

Sukellusretken järjestäjä Raya Diversin Janne Miikkulainen teki taukoamatta töitä, teki mm. listaa ihmisistä, jotka olivat selvinneet. Muistan hämärän nurkan, jossa hän naputteli Nokian communicatorilla viestejä. Silloin tiesin olleeni oikeassa paikassa, oikeiden ihmisten kanssa, minulla oli ollut onni matkassa monella tapaa. 

Yö mateli, ei nukuttanut, ei ollut nälkä, jossain kohtaa alkoi aurinko nousemaan. Ihmisiä oli paljon, monilla oli valtavia kipuja, kadonneita läheisiä, hätä oli läsnä koko ajan. Itse koin olevani kunnossa, eihän minulla ollut sattunut mitään. Halusin jäädä auttamaan, olin toimintakykyinen ja koin tärkeäksi voida jäädä tekemään pelastustyötä. Minun ei annettu jäädä, minulla ei ollut perhettä tai ystäviä kadoksissa ja näin ollen lähtisin muiden kanssa Phuketin kriisikeskukseen kun kyyti sinne saadaan. Tunne oli todella ristiriitainen, mutta koska vaihtoehtoja ei ollut siirtyi fokus kotiinpaluuseen.

Selvitimme paluulentoa kotiin ja onnistuimme saamaan paikat koneesta samalle illalle Bangkok-Kööpenhamina-Helsinki. Sinne oli kuitenkin aika monta mutkaa matkassa. Vaikka pääsisimme ajoissa Phukettiin, ei meillä ollut passeja, eikä tietoa millä pääsemme Phuketin lentokentälle (tai onko kenttä edes käyttökunnossa) tai miten ihmeessä saamme lennon Phuketista Bangkokiin. 

Siirryimme rekan lavalle, en muista puhuneeni koko matkan aikana mitään. Kävin läpi lukuisia skenaarioita miten pääsisimme Bangkokiin. 

Saavuimme Phuketin kriisikeskukseen, se oli kuin aavekylä, jossa kadonneiden kuvia oli kaikki seinät täynnä, elämä oli pysähtynyt, kuolema oli läsnä ja voin edelleen kuulla tuulen, joka heiluttaa kadonneiden paperisia kuvia talon seinässä. Kriisin laajuus ja tuho iski vielä kovemmin tajuntaan. 

Nyt on pidettävä fokus olennaisessa, seuraavassa askeleessa. Passit, on saatava passit, jotta pääsemme eteenpäin. Etsimme käsiin Suomen konsulaatin, jolta passit voisi saada. Menin paikalle määrätietoisesti ja kerroin, että tarvitsemme passit välittömästi. Etenin todella dynaamisesti ja kerroin mitä papereihin tulee kirjoittaa. Passiin otettiin kuva jossa pidin numerolappua rinnan päällä, en muista monellako tuhannella oltiin numeroiden kanssa menossa. Saimme passit ja suuntasimme kadulle, joka mahdollisesti menisi kohti lentokenttää. Hetken päästä olimme  mopojen kyydissä matkalla Phuketin lentokentälle. Thaimaalaisten ystävällisyys ja avuliaisuus oli läsnä siitäkin huolimatta, että juuri heidän kotimaansa oli joutunut valtavan kriisin keskelle.

Saavuimme lentokentälle, siellä oli kamala tungos, paniikki ja hätä. 

Päättäväisesti väentungoksen läpi pääsimme tiskille ja kerroin erittäin painokkaasti, että meillä on paluulento Bangkokista, joten kun pääsemme seuraavalle lennolle Bangkokiin niin heillä on täällä 2 ihmistä vähemmän huolenaan. Hoidamme itsemme pois maasta, eikä meistä ole taakkaa täällä. Tarina toimi ja näin saimme paikat koneesta. Istuimme lentokenttäbussiin ja tuli hetken tunne selviytymisestä ja kyyneleet nousi silmiin. Vedin syvää henkeä, kuivasin silmäkulmat ja totesin itselleni, että matkaa on vielä edessä, emme ole vielä turvassa. 

Saavuimme Bangkokin lentokentälle, ostin itselleni vaatteet ja jätin likaiset haisevat vaatteet lentokentän vessan roskikseen. Istuimme hetken loungessa täysin epätodellisessa tunnelmassa. Ehkä söimme tai joimme jotain, en muista.  En muista myöskään millaiset vaatteet ostin itselleni, mutta sen muistan, että edelleen kävelin sukellus tossuissa. 

Kotiinpaluu

Nousimme koneeseen, jossa oli sama henkilökunta kun tullessa. Liekö viettäneet vaadittavan lepoajan Bangkokissa. Olimme saapuneet Bangkokiin yöllä 24.12 ja lähdimme kotia kohti yötä vasten 27.12. 

Jokainen pienikin turbulenssi iski todella syvälle, aiheutti paniikin kehossa ja pysyin valveilla. Olin ollut hereillä noin 40h putkeen enkä tuntenut väsymystä edelleenkään. Kun lopulta tiesin, että olemme Euroopan ilmatilassa suljin silmäni ja nukahdin. Saavuimme Kööpenhaminaan ja portilla odotti kuljetus joka vei meidät suoraan seuraavalle lennolle. Jossain välissä lentoyhtiö tarjosi meille tummansiniset verkkarit, shortseilla saapuminen joulukuiseen Helsinkiin ei ollut viisasta. Tämmöistä asiaa ei toki itse osannut ajatella ollenkaan. Olimme lähinnä hiljaa, lentokenttä ja koko tilanne tuntui todella epätodelliselta. Olin matkustanut paljon, mutta en tällä tavalla. 

Saavuimme Helsinkiin ja isäni oli kentällä vastassa. Halasimme pitkään, emme tainneet juuri puhua mitään. En itkenyt edelleenkään, halusin vain kotiin, omaan kotiin.

28.12 aamupäivällä muistan kun istun kotisohvalla ja katson uutisia tsunamista. En pystynyt käsittämään mitä oli tapahtunut ja koin syyllisyyttä selviämisestä ja siitä, että olin itsekkäästi ajanut omaa etua päästäkseni kotiin. Miksi en vaan jäänyt auttamaan vaikka olin ihan kunnossa. Tiesin miten huonosti monelle oli käynyt, joko itselle tai läheisille. Minä olin ihan kunnossa, joten ei kai tässä muuta kuin elämässä eteenpäin. Vietin joululoman loppuun ja palasin tammikuun alussa töihin. Vähättelin omaa kokemusta, se oli  tiedostamaton keino selvitä tapahtuneesta, joka ylittää ihmisen käsityskyvyn. 

Oli selkeää vaan jatkaa eteenpäin, olinhan itsenäinen ja tehokas toiminnan ihminen, joten tehokkuudella menin myös tästä eteenpäin. Kukaan ympärilläni ei myöskään kyseenalaistanut minun jaksamistani saatikka, että tällainen vaatisia terapiaa kun kaikki näytti olevan kunnossa. Ja minua odotti töissä aivan valtava määrä töitä projektin vuoksi, jonka olin saanut hoidettavaksi juuri ennen lomalle lähtöä. 

On vain vähän asioita, joita todella muistan, sen minkä muistan niin muistan todella kirkkaasti, mutta suuri osa matkasta on täysin hämärän peitossa. Tiedän toimineeni hyvin määrätietoisesti askel kerrallaan sen eteen, että kotiinpääsy olisi mahdollinen. Muistan lähinnä tunnelman, sekä ihmisten pelon, kauhun ja hädän. Tämän koko tapahtuman kauhun ja pelon varastoin tietämättäni kehooni ja se vaikutti omaan terveyteen heikentävästi vuoteen 2023 asti. Silloin viimein pääsin käsiksi tuohon syvään kauhuun ja sieltä asti olen sitä pala kerrallaan purkanut ulos. Osa tuosta kauhusta on kollektiivista tapahtumasta ja muista ihmisistä tarttunutta. Olen viimeisen reilun  vuoden ajan rakentanut kehoni kanssa yhteyttä, joka katkesi 20 vuotta sitten. Ehkäpä vuosi 2025 tarjoaa mahdollisuuden palata kehon kanssa turvan tunteeseen. 

Tämän tarinan kirjoittaminen on tarjonnut valtavan määrän oivalluksia omasta elämästä ja siitä kuinka suuri vaikutus sillä on ollut siihen kuka ole tänään ja millaisen matkan olen kulkenut. Jää nähtäväksi kirjoitanko oivalluksista lisää tulevien vuosien aikana.